”Se on Sykosomaattista. Pää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat.” -Nipsu

Mun viimesimmät kirjotukset menneen kuukauden ajalta on varmaan alkanu viittauksella ajan nopeaan kulkuun ja niin taitaa tääki teksti alkaa…nimittäin Huomenna!  Meiän koulun lapsien hyvästely oli kyllä inhottavaa, voisin ottaa kaikki mukkaani. Toisaalta en kuitenkaan muistakaan millon mulla ois ollu tämmönen tunne jostain. Onnellinen ja innoissaan on aika pliisu ilmaisu. Musta tuntuu, et haluaisin pomppia ja hyppiä ja halata kaikkia maailman aikuisia ja lapsia vaan koska huomenna illalla oon jo kotona (olettaen siis, ettei lentojen kans tuu mitää ongelmia). Oon ahkerasti selaillu koneelta ja fbstä kaikkia kuvia ystävistä ja perheestä (…ja kans niistä koiran pennuista). Ja voi sitä fiilistä, mikä nuita kuvia katellessa tulee. Jos pelkän kuvan näkeminen jostain hyvästä ystävästä saa niin iloiseksi ja leveän virneen naamalle niin en malta oottaa, että pääsen näkemään kaikki ihanuudet oikeasti. Mun täytyy olla jotenkin erityisen onnekas yksilö, kun mulla on ympärilläni niin paljon rakkaita ihmisiä. Toisaalta taas sitte kuitenki on hirveen haikee fiilis jättää tämä maa ja kaikki uudet ja vanhat tuttavuudet sen mukana, ainakin joksikin aikaa.

On paljon asioita, mitä jään kaipaamaan Nepalista. Ihanien uusien ja vanhojen tuttavuuksien lisäksi tän maan kulttuurissa on paljon semmosia hyviä asioita, mitä voisin maahantuoda Suomeen, mutta vastapainoksi on kyllä myös paljon semmosta pahaa, minkä voisin hävittää koko maailmasta ikuisiksi ajoiksi.  Tykkään erityisesti ihmisten avoimuudesta, sellaisesta aidosta välittämisestä ja pyyteettömyydestä. Yhteisöllisyys, mikä täällä vallitsee on myös tosi hienoa. Toki taas sitten esim. tossa avoimuudessa ja välittämisessä on huonojakin puoliakin, kun kaikki asiat kuuluu tietenkin kaikille ja kaikkeen tulee puuttua, olipa kyse kummin kaiman pikkuserkun koirasta tai omasta äidistä.  Yhteisöllisyys on hienoa niille joilla on yhteisö, johon kuulua, ei niinkään niille joilla ei ole ketään tai mitään. Ihminen nukkumassa tien poskessa pahvin pala tyynynä on melko lohduton näky.

Tämä kaupunki on myös ihan uskomattoman meluisa. Laskin yksi aamu huvikseni aamulla tuktukissa, että kuinka monta sekuntia menee tööttäysten välillä ja kerran koko matkan aikana taisin päästä neljään sekuntiin.  Tööttäily on täällä vähä eri meiningillä, ku mihin oon muualla tottunu. Tööttään jos tulen risteykseen. Tööttään jos ohitan. Tööttään jos haluan ajaa lujempaa kuin edellä menijä. Tööttään myös jos tienreunassa on koira tai jalankulkija. Tööttään jos olen jumissa ruuhkassa.  Toisinaan ja aika useinkin tööttään ihan muuten vaan.  Meluahan siis syntyy muustakin, mutta pääasiassa nuista saakelin tööteistä, ihanimpia on erilaiset variaatiot tööttiäänistä…  Ihmiset myös käy täällä keskusteluja melko äänekkäästi ja paljon eleitä käyttäen. Se on ihan ok joo, niin kauan ku 10 ihmistä ei huutokeskustele päällekkäin.  Onneksi Katmandusta ei kovin kauas tartte mennä, et pääsee luonnon rauhaan. 

Saasteen ja pölyn määrä ottaa henkeen jos et pue maskia päälle. En ihan hirveen ahkerasti oo kyllä omaa maskiani käyttäny, yleensä huivi naaman eteen on ollu ihan riittävä hengityssuoja. Ootan kuitenkin, että pääsen hengittämään raikasta ilmaa, ja vaikka Oulussa ehkä joskus vähän haiseekin ni oon varma, ettei se oo mitään tähän kaupunkiin verrattuna.  Ootan myös sitä ettei tartte nukkua fleeceasussa ja pipo päässä, lämmin asunto ja oma mörönsyötti <3 Suomessa ei myöskään tarvi miettiä eriarvoisuutta ihan samassa mittakaavassa ku täällä. Ja jos haluan ajaa taksilla ympäriinsä kamera kaulassa, ei kukaan todennäköisesti kiinnitä muhun huomiota.  Täällä on välillä turhauttavaa olla valkoinen. Tekee kyllä varmasti kaikille ihmisille hyvää olla joskus itse se erilainen.

Mutta vaikka on paljon asioita, jotka on mielestäni paremmin Suomessa, on täälläkin paljon sellaista rikkautta, mikä tuntuu olevan jo menetetty kehittyneemmissä maissa. Täällä tuntuu, että ihmiset on tyytyväisiä paljon vähempään ja onnellisuuteen ei tarvita taulutvtä, tablettia ja isoa omakotitaloa. Kukin tavallaan. Alussa köyhät lapset aiheutti ehkä jonkinlaista säälin tunnetta, mutta näitten 3kk aikana oon oppinu näkemään niissä lapsissa ne ihanat, iloiset ja onnelliset pikkuviikarit, jotka nyt vaan ei satu omistamaan kaikista siisteimpiä, puhtaimpia ja uusimpia vaatteita, saatikka hirveesti mitään muutakaan. Osa lapsista saattaa olla likasiakin välillä, muttei se hidasta niitten menoa. Toisinaan voisi tehdä itsellekin ihan hyvää luopua turhasta ja miettiä, mitkä asiat elämässä oikeesti merkitsee. Ja enkä todellakaan tarkota, että meidän pitäis olla luopumassa meidän elintasosta sen takia, että ”no ei niillä nepalissakaan ollu ja ihan onnellisia ne oli” joo ei todellakaan. Mun mielestä vaan olis tärkeää, että ihmiset osais aidosti arvostaa sitä, mitä meillä on. 

Nyt tää matkabloggaaja kiittää ja kuittaa. On ollu kiva taas kirjotella, kun Ranska –vuodestaki on jo niin paljo aikaa. Mukavaa kun joku on jaksanu lukia näitä höpötyksiä (: Tämä tarina päättyy onnellisesti näihin kuviin ja tunnelmiin.  (kuvat kuluneelta viikola Pashupatista ja koululta)

Väki vähenee

Tänään sanottiin heipat 1/3 meiän kommuunin asukkaista, ku Alex ja Elina huomenna suuntaavat kohti Suomea. Munkaan lentoon ei oo enää ku 5 yötä. Selailin tännään koneelta kaikkia kuvia läpi ja voi sitä hymyn ja onnellisuuden määrää, minkä niistä sai. Vaikka tää 3kk on ollu ihan mahtava, oon saanu tutustua ihan huipputyyppeihin ja nähny ja kokenu paaaljon, niin silti, mikkään ei voita niitä omia ihania ihmisiä ja eläimiä siellä kotona  <3 Tänään mulla tuli jotenki tosi vahva tunne siitä, että kaikki asiat elämässä on kohillaan.  Opinnot alkaa olla melko hyvällä mallilla, ens kevään ku jaksaa olla reipas opparin kanssa ja muutenkin niin alkaa aikalailla on pisteet kasassa, perheenlisäystäki on tilattuna pienen mustan karvaisen muodossa ja elämä hymyilee J  ehkä kaikella täällä nähdyllä hyvällä ja pahalla on ollut kuitenkin loppupeleissä positiivinen vaikutus, siihen miten mää suhtaudun asioihin ja minkälaisia asioita elämässä pidän tärkeinä.

Sitten pieni pikakelaus viime päiviin. Itsenäisyyspäivänä käytiin linnanjuhlissa (vai oliko se Nepalin Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän coctail-tilaisuus), viikonloppuna mm. nautittiin laatuseurasta, hieronnasta ja saunasta läheisessä spassa, syötiin hyvin ja jumitettiin. EI ehkä ihan tossa järjestyksessä, mutta kuitenkin. 

Tämä viikko on siis meiän vika harkkaviikko, mikä on aika jees. Vaikka harkassa on ollu kyllä tosi mukavaa ja lapset on niin mahtavia, että en tiiä miten voin sanoa nuille hurmureille heipat perjantaina :’)  

Tänään oltiin vielä toiseen otteeseen siellä valtion koululla, missä käytiin vierailulla viikko taaksepäin. Tosin viimeviikkosen observoinnin sijaan tänään tartuttiin tosi toimiin ja pidettiin viidelle luokalle oppitunnit. Huh. Suunnittelu aiheutti päänvaivaa ja harmaita hiuksia, kun meillä oli melko huono käsitys oppilaitten tasosta ja oikeestaan ainut, mikä melko varmasti tiiettiin oli se, ettei opettajat juurikaan puhu englantia, joten niistä ei paljo kääntämisapua oppitunneilla saa. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin. Saatiin eilen illalla jonkin moiset tuntisuunnitelmat aikaan ja tänään sovellettiin niitä sitten vähä sen mukaan, minkä verran lapset takelteli englantia. Muutamassa isompien luokassa päästiin jopa ähä lähemmäs oman alan juttuja, ku opetettiin lapsia kertomaan positiivisia asioita kavereistaan. Hyvä me! Jäi kyllä tosi hyvä fiilis tästä päivästä ja hyvää palautettakin saatiin. Ehottomasti ihaninta on kuitenki se, miten ilosiksi lapset voikaan tehä niin pienillä asioilla, ja jo ihan myös pelkästään olemalla läsnä. 

Rahalla ei voi ostaa nuoruutta

Tää viikko on menny aika normi meiningeissä, tai ei kyllä ehkä sittenkään. Alkuviikko oltiin normisti harkassa, mutta sitte keskiviikkona osallistuttiin kahden Metropolian (eli siis suomalaisen) opettajan vetämään työpajaan täällä Nepalissa. Kyse  oli digitarina –työpajasta, jossa oli perusideana, että jokainen kirjottaa jonkun, mielellään henkilökohtaisen tarinan. Tarina äänitetään ja tarinan päälle liitetään kuvia, videoita tai muuta sopivaa materiaalia.  Tälleen lyhyesti kerrottuna kuulostaa vähä hämärältä, mutta mä ainakin innostuin tuosta menetelmästä paljon.  Tän digitarina –työskentelyn avulla voi esimerkiksi helpommin käsitellä itselle vaikeita asioita ja tälleen tulevana sosiaalialan ammattilaisena keksin jo monia paikkoja, missä tuota vois hyödyntää.

Torstaiaamu alko tänään vähän erikoisemmin, ku kello herätti viideltä. Hypättiin taksin kyytiin ja suunnattiin Annen ja Alexin kans lentokentälle.  Ei vielä kuitenkaan Suomeen asti, vaan tänään ohjelmassa oli mountain flight, minkä aikana päästiin ihailemaan vuoristoa koko komeudessaan pienkoneesta käsin.  Ekaa kertaa näin myös itse Mount Everestin.  Aika kuul! Eka näytti huolestuttavalta et päästäänkö ollenkaan lentää, ku koko lentokenttä oli sumun takia suljettu, mutta jonku tunnin odottelun jälkeen noustiin kuitenkin sitte ilmaan.

Ehin myös juuri ja juuri harkkaan, vaikka aamun aikataulut vähä sumun takia venykin. Me ei myöskään oltu normaalisti meiän koululla, vaan suunnattiin valtion primary schooliin. Huhhuh. Jos meiän harkkapaikka on hullun mylly, nii oli se kyllä tuokin. Ihan päällimmäisenä mielessä on se, kuinka opettajat opettaa englantia lapsille, vaikka niiden omakaan englannin taso ei ole edes semmoista luokkaa, että oltas voitu keskustella… Tästä hyvänä esimerkkinä se, että yhdessä koulun luokista hoettiin tänään muun muassa sellaista lausetta ku ”Point your her nose.”… jepjep. Yksi opettaja myös läimäytti ihan kunnolla yhtä poikaa ja vaan naureskellen sano päälle, että tytöt fiksuja, pojat tyhmiä. Onneks Selja vähän valotti opettajalle asiaa, ettei meillä Suomessa todellakaan lyödä lapsia. Luokkatiloissa oli myös ihan sairaanloisen kylmä. Me hytistiin takit päällä, ku osa lapsista oli pukeutunu koulupukuun ja sandaaleihin, eikä niillä tietenkään ollut sukkia.  Vähän vanhempien oppilaitten luokassa opeteltiin tänään mm. fotosynteesiä, hienoa oli, että opettaja oli tuonut ihka oikean kasvin mukaan tunnille, mutta se kuinka lujaa opettaja huusi luennoidessaan oppilaille, ja vastaillessaan itse omiin kysymyksiinsä antamatta oppilaille suun vuoroa meinas kyllä entisestään kasvattaa mun epätoivoa.

Ja ei, en halua sanoa, että opettajat ois huonoja, vaikka se ehkä siltä kuulostaakin. Täällä vaan opettajien kouluttamattomuus johtaa siihen, että ikuisuuden vanhoja tapoja käytetään vuodesta toiseen eikä systeemit uudistu ollenkaan. Monista aikuisista täällä näkee, että ne tosissaan tekee parhaansa ja haluaa olla lapsille apuna, mutta jos ei tiedä lapsen kehityksestä ja oppimisesta ku tyyliin sen verran, mitä jotkut vanhat uskomukset opettaa ni eipä siinä sitte..

Ton vierailun jälkeen iski kyllä taas semmonen epätoivo tätä maata kohtaan. Meilläki (ilman minkäänlaista opettajan koulutusta) ois niin paljo annettavaa ja opetettavaa ihan perustasolla nuille opettajille (ja siis tosiaan oon vieraillu vaan tossa yhessä valtion koulussa, joten en voi ehkä yleistää). Ja huomaa, että opettajat ois ollu myös halukkaita oppimaan meiltä, kun kaikki joiden englannin taso vähäkään riitti niin pyysi meiltä palautetta omasta opetuksestaan. Yritäppä siinä sitten muodostaa pikaisesti joku hyvin yksinkertainen englanninkielinen lause, johon yrität väenvängällä keksiä jotain positiivista, jotta kehtaat antaa myös vähän rakentavaa palautetta.  Mutta olipahan  taas yks unohtumaton kokemus. Lapset oli aivan ihania, vaikkei enemmälti niitten kans kerettykkään aikaa viettämään.

reissailuja

Roadtrip on nyt takana päin. Startattiin siis viikko sitten tiistaina ja palattiin kotiin saman viikon sunnuntaina.  Ajettiin Bandipurin kautta Pokharaan ja viimenen yö vietetiin Nagargotissa ja tulomatkalla vielä pysähdyttiin ihastelemaan Bhaktapuria.  Pysähdeltiin kyllä matkalla muuallakin, mutta niitten paikkojen nimistä mulla ei oo hajuakaan… Matkaa tein siis Pasan ja Seljan kanssa. Laatuseuraa!

Eka etappi Bandipur oli tosi kiva ja kaunis, pieni kaupunki (tai kylä) Katmanduusta länteen joku 4-5h eli siis joku 150km ehkä… joo-o joku suomalainen vois kuvitella, että tuossa ajassa pääsis kauemmaski, mutta hei tämähän on Nepal! Tuo paikka oli kyllä aivan täydellinen rentoutumispaikka Katmanduun hulinasta hermostuneille. Bandipurista löyty kiva edullinen, siisti ja uunituore hotelli (, jossa oli erittäin kovat patjat, siis oikeesti niinku ois kivellä nukkunu).  Suunnitelmiahan meillä ei matkan varalle oikeestaan hirveenä ollu, mutta päätettiin ensimmäiseen määränpäähän päädyttyämme lähtä ihastelemaan jotain luostaria ja luolia.  Luolille oli tunnin kävelymatka (tuntuu kuin kolme tuntia), kun koko matka oli portaita alaspäin :D Ite luola oli kyllä näkemisen ja kokemisen arvoinen.  Jostain pienestä kolosta kivien välistä tämäkin ahtaanpaikan kammoksuja pujahti sisälle ja taskulamppujen valossa siellä hiippailtiin ja yritettiin olla liukastelematta märillä kallioilla. Aika akropaattinen sai välillä olla, että pääsi liikkumaan siellä, mutta oli se sen arvosta. Seuraavana aamuna kiivettiin myös yhelle kukkulalle ihastelemaan vuoria, ennen ku jatkettiin matkaa kohti Pokharaa.

luolan seinää :)

Pokharassa  meidän ainut suunnitelma oli tehdä paragliding. Ja vaikka ensimmäinen buukkaus peruuntuikin huonon sään (tai huonon tuulen oikeestaan) takia, niin vihdoin kahden päivän odottelun jälkeen päästiin liiteleen kotkien kanssa. Oli kyllä ihan huippua! Vietettiin Pokharassa yhteensä kolme päivää, ja suurimmaksi osaksi otettiin rennosti lämpimistä päivistä nauttien, järvellä soudellen sekä hyvin syöden ja juoden.  Käytiin myös Sarangotissa ihastelemassa kaunista vuoristonäkymää ja myös yhessä temppelissä näkemässä kuolleita vuohia ja hieno temppeli. Pokhara on melko turisti kaupunki, joten odotukset sen kaupungin suhteen ei mulla ollu kovin korkeella. Kaunis järvimaisema kuitenkin sai mut viihtymään paremmin ku hyvin. Vedessä on vaan jotain, mikä saa aina olon tuntumaan kotoisalta. 

leijailtiin melkeen parissa kilsassa.

Matkalla Pokharasta Nagargotiin pysähdyttiin muutamassa paikassa taas ihastelemaan ja ihmettelemään maisemia. Ja myös minä ajoin autoa. Osasin olla väärällä kaistalla ja vaihtaa vaihteita väärällä kädellä. Eikä mua ees pelottanu, Pasaa ehkä sitten vähä enemmän… :D Saatiin myös tosi hyvä idea yhdellä sillalla hengaillessa, että tahotaan uida….  Vesi oli ihan sairaan kylmää ja virta oli niin kova, että sai aika kovasti riuhtoa jos eteenpäin halus päästä. Mutta joka tapauksessa uitiin.  Kokeiltiin myös riippusillan lisäksi joen ylittämistä semmosella koppi-vaijeri systeemillä, mikä oli aika mielenkiintoinen :D 

Nagargotiin seuraksi saatiin vielä Riken . Siellä aika meni nuotiolla iltaa istuessa. Aamulla herättiin kattomaan auringon laskua ihan hirveen aikasin, mutta kiitos sumun ja pilvien,  pysty hyvällä omalla tunnolla mennä takas nukkumaan, ku auringon noususta ei näkyny vilaustakaan.  Päivällä kuitenkin sitte käytiin vielä kiipeemässä jonku kukkulan päälle kattomaan vuoria. Näihin maisemiin ei kyllä varmaan ikinä kyllästy.  

Vielä viimesenä, muttei vähäsempänä vierailtiin Bhaktapurissa. joka on yksi Katmandu laakson kolmesta (tai oikeestaan neljästä) kaupungista. Temppelialue oli tosi hieno, vaikka 15 dollaria oliki aika suolanen hinta niiden näkemisestä. Mutta kerranhan me vaan eletään…