Tää viikko on menny aika normi meiningeissä, tai ei kyllä ehkä sittenkään. Alkuviikko oltiin normisti harkassa, mutta sitte keskiviikkona osallistuttiin kahden Metropolian (eli siis suomalaisen) opettajan vetämään työpajaan täällä Nepalissa. Kyse oli digitarina –työpajasta, jossa oli perusideana, että jokainen kirjottaa jonkun, mielellään henkilökohtaisen tarinan. Tarina äänitetään ja tarinan päälle liitetään kuvia, videoita tai muuta sopivaa materiaalia. Tälleen lyhyesti kerrottuna kuulostaa vähä hämärältä, mutta mä ainakin innostuin tuosta menetelmästä paljon. Tän digitarina –työskentelyn avulla voi esimerkiksi helpommin käsitellä itselle vaikeita asioita ja tälleen tulevana sosiaalialan ammattilaisena keksin jo monia paikkoja, missä tuota vois hyödyntää.
Torstaiaamu alko tänään vähän erikoisemmin, ku kello herätti viideltä. Hypättiin taksin kyytiin ja suunnattiin Annen ja Alexin kans lentokentälle. Ei vielä kuitenkaan Suomeen asti, vaan tänään ohjelmassa oli mountain flight, minkä aikana päästiin ihailemaan vuoristoa koko komeudessaan pienkoneesta käsin. Ekaa kertaa näin myös itse Mount Everestin. Aika kuul! Eka näytti huolestuttavalta et päästäänkö ollenkaan lentää, ku koko lentokenttä oli sumun takia suljettu, mutta jonku tunnin odottelun jälkeen noustiin kuitenkin sitte ilmaan.
Ehin myös juuri ja juuri harkkaan, vaikka aamun aikataulut vähä sumun takia venykin. Me ei myöskään oltu normaalisti meiän koululla, vaan suunnattiin valtion primary schooliin. Huhhuh. Jos meiän harkkapaikka on hullun mylly, nii oli se kyllä tuokin. Ihan päällimmäisenä mielessä on se, kuinka opettajat opettaa englantia lapsille, vaikka niiden omakaan englannin taso ei ole edes semmoista luokkaa, että oltas voitu keskustella… Tästä hyvänä esimerkkinä se, että yhdessä koulun luokista hoettiin tänään muun muassa sellaista lausetta ku ”Point your her nose.”… jepjep. Yksi opettaja myös läimäytti ihan kunnolla yhtä poikaa ja vaan naureskellen sano päälle, että tytöt fiksuja, pojat tyhmiä. Onneks Selja vähän valotti opettajalle asiaa, ettei meillä Suomessa todellakaan lyödä lapsia. Luokkatiloissa oli myös ihan sairaanloisen kylmä. Me hytistiin takit päällä, ku osa lapsista oli pukeutunu koulupukuun ja sandaaleihin, eikä niillä tietenkään ollut sukkia. Vähän vanhempien oppilaitten luokassa opeteltiin tänään mm. fotosynteesiä, hienoa oli, että opettaja oli tuonut ihka oikean kasvin mukaan tunnille, mutta se kuinka lujaa opettaja huusi luennoidessaan oppilaille, ja vastaillessaan itse omiin kysymyksiinsä antamatta oppilaille suun vuoroa meinas kyllä entisestään kasvattaa mun epätoivoa.
Ja ei, en halua sanoa, että opettajat ois huonoja, vaikka se ehkä siltä kuulostaakin. Täällä vaan opettajien kouluttamattomuus johtaa siihen, että ikuisuuden vanhoja tapoja käytetään vuodesta toiseen eikä systeemit uudistu ollenkaan. Monista aikuisista täällä näkee, että ne tosissaan tekee parhaansa ja haluaa olla lapsille apuna, mutta jos ei tiedä lapsen kehityksestä ja oppimisesta ku tyyliin sen verran, mitä jotkut vanhat uskomukset opettaa ni eipä siinä sitte..
Ton vierailun jälkeen iski kyllä taas semmonen epätoivo tätä maata kohtaan. Meilläki (ilman minkäänlaista opettajan koulutusta) ois niin paljo annettavaa ja opetettavaa ihan perustasolla nuille opettajille (ja siis tosiaan oon vieraillu vaan tossa yhessä valtion koulussa, joten en voi ehkä yleistää). Ja huomaa, että opettajat ois ollu myös halukkaita oppimaan meiltä, kun kaikki joiden englannin taso vähäkään riitti niin pyysi meiltä palautetta omasta opetuksestaan. Yritäppä siinä sitten muodostaa pikaisesti joku hyvin yksinkertainen englanninkielinen lause, johon yrität väenvängällä keksiä jotain positiivista, jotta kehtaat antaa myös vähän rakentavaa palautetta. Mutta olipahan taas yks unohtumaton kokemus. Lapset oli aivan ihania, vaikkei enemmälti niitten kans kerettykkään aikaa viettämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti