Alkuviikko on ollu
jotenki väsynyt. Harkkapäivät on kyllä sujunu mukavasti ja lapset alkaa tuntua jo
vähän enemmän tutuilta. Se tuo toisaalta lisää pettymystä ja harmitusta, kun ei
voi kuitenkaan auttaa nuita suloisia lapsia niin paljo kun haluaisi. Jos mää
saisin päättää niin 3-5-vuotiaiden kanssa vaan leikittäis, piirrettäis ja pelailtas
mukavia pelejä, eikä ollenkaan harjoteltas mitään aakkosia tai muita ”koulu”juttuja,
ainakaan kahdella eri kielellä. On sydäntä raastavaa katseltavaa ku ne pienet,
joilla hädin tuskin kynä pysyy kädessä, koittavat parhaansa mukaan kopioida
kiekuraisia nepalin kielen kirjaimia vihkoonsa, ja pyyhkii ne pois kerta
toisensa jälkeen, kun eivät osaa tehdä tarpeeksi hienoja.
Oon saanu myös
ensimmäistä kertaa tälle reissua mahani heittämää volttia, ku päätin
paikallisen teen muodossa kokeilla miten vatsa vastaanottaa maidon…. no
kerrasta ku en tarpeeksi viisastunut nii söin tänään vielä lättyjä, joissa oli
myöskin tuota paikallista maitoa… Ei tykännyt vatsalaukkuni ei. En tiedä
pätisikö tässä tapauksessa sanonta ”kolmas kerta toden sanoo”, mutta taidan
uskoa jo kahdesta kokeilusta, että ehkä maito ei oo välttämätöntä seuraavan
2,5kk aikana.
(koputtaa puuta ennen ku kirjotan
seuraavan lauseen) Yllättävän hyvin on kuitenki sopinu mulle nää paikallisten
ruuat, enkä tiiä oonko ees niin tarkasti valikoinu ravintoloita missä oon
syöny. Mutta riisiä ja nuudelia tulee jo näin kahden viikon jälkeen kyllä korvista.
Tänään oisin antanu mitä vaan jos oisin saanu ruisleipää, vaalean pullamössöleivän
sijaan. Lohdutukseksi ruokamasennukseen ostin kaurapuuroa. Se oli sokerin
kanssa ihan hyvää, mutta iskän poimimat mustikat ois kyllä maistunu vielä
paremmilta. Ehkä huomenna menen ja ostan
perunoita ja teen jotain ihan mitä tahansa ruokaa, missä ei ole riisiä, eikä
nuudelia.
Koulussa ja
viikonloppusin aika kuluu hirveän nopeaa, mutta arki-illat on jotenkin mun
kompastuskivi. Toisaalta ois kiva kierrellä paikkoja arkenakin, täällä ku ihan
varmasti riittäs sitä ihmeteltävää. Toisaalta olo on monesti niin väsyny, kun
pääsee harkasta kotiin, ettei ihan heti jaksa lähtä minnekkään. Ja sitten kun
ei ihan heti lähe, niin on jo pimeä. Ja sitte en varsinkaan enää jaksa lähtä.
Onneksi tässä talossa asuu muitakin ihmisiä, että ihan jo kun raahautuu
keittiöön tai olohuoneeseen niin löytää jotain elämää. Onni on kuitenkin myös
oma huone, johon voi hautautua sillon ku on semmonen tunne, ettei halua puhua
kenellekään.
Niin paljon asioita
pyörii pään sisällä, että tänään on tuntunu siltä, että miksi pitää
tietentahtoen tuoda ittensä tämmöseen paikkaan, missä tietää, että joutuu
kohtaamaan kurjuuttu ja köyhyyttä. Kumpa sitä voisikin vaan sulkea silmänsä
kaikelta pahalta ja elellä omaa elämäänsä onnellisessa pienessä kuplassa. Eihän
vois olla pahamieli muitten puolesta jos ei tietäs mistään pahasta. Ehkä mä
vielä opin hyväksymään oman pienuuteni ja sen, etten voi pelastaa jokaista apua
tarvitsevaa lasta tai kulkukoiraa. Ja olemaan ylpeä edes vähän siitä avusta,
jonka voi harjottelupaikan lapsille tarjota. Tänään on ollut myös ehkä tavallista
enemmän ikävä omaan kotiin ja oman kullan kainaloon. Ja vaikka tiiänkin etten vaihtas (ainakaan
tähän mennessä) päivääkään tästä kokemuksesta pois, niin välillä sitä miettii,
että vois tässä elämässä mennä matalemmistakin kohdista aitaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti