Vain elämää vissiin

Täällä elo on jo alkanu hyvänki aikaa sitten tuntua ihan ”tavalliselta”, jos nyt tällaista elämää tavalliseksi voi sanoa. Enää ei ihmetytä ihan jokainen päivittäinen pikkujuttu, jotka suurimmaksi osaksi tuntu ihan hulluilta ensimmäiset pari viikkoa.  Se, että aamuisella tuktuk-matkalla joutuu epämukavasti penkissä istumisen sijaan roikkumaan tuon kolmirenkaisen kulkupelin ulkopuolella, yks jalka turvallisesti astinlaudalla ja kädet tiukasti kiinni katon reunassa, tai se, että mikään ei oikeastaan mene ikinä niin kuin sanotaan tai suunnitellaan (ainakaan jos paikallisista ihmisistä on kyse) tuntuu arkipäivältä. Myös ihanat paikalliset ”reikä lattiassa” –vessat saattaa jopa yllättää siisteydellään, tosin hyvin harvoin.  Vieläkään en kyllä sulata sellaisia asioita, kun opettaja läpsii ”tyhmää” lasta ja sättii sitä koko koulun edessä ja myös ihan pientenkin lasten yksinään jättäminen tuntuu aika hurjalta.   

Kaduilla haahuilevat kanat, vuohit, lehmät ja koirat on myös ihan tavallinen näky jo mun silmille ja vaikka rotat kovasti ällöttääkin, eritoten harjottelupaikassa, niin niidenkin näkemiseen on jossain määrin tottunut.  Ja vaikka aluksi epäilinkin pitääkö väittämä ”nepalissa kaikki on hirvittävän auttavaisia ja ihania” paikkansa, oon tullu siihen tulokseen, että melko pitkälti se on totta. Kaikkihan nyt ei tietenkään varmaan missään voi olla mukavia ja auttavaisia, mutta ainakin mulle on jo tarjottu apua niin monesti ihan vieraalta taholta ja täysin pyyteettmästi, että uskon tuossa väittämässä olevan jotain perää.  Olen kyllä omasta mielestäni ollut jo ennen tänne tuloakin suhteellisen kärsivällinen ja sellainen tyyppi, joka yrittää löytää ärsyttävistäki asioista ne positiiviset puolet, mutta täällä on kyllä joutunu venyttämään pinnaa kerran jos toisenkin. Kun kaikki on täydellisesti tasapainoisessa kaaoksessa, täytyy tällaisten melko säntillisten suomalaisten kyllä hengittää kerran jos toisenkin syvään ja hitaasti, ettei sano muutamaa valittua sanaa kanssaeläjille. 

Monet Nepalilaiset tykkää kovasti mennä kaikki mukaan jos jotain vähänkin tavallisesta poikkeavaa tapahtuu. Esim yksi päivä näin, kun kadulla poliisi kirjoitti jollekkin sakkoa (tai jotain vastaavaa) niin ympärille oli kerääntyny hulluna lössiä, ja kaikilla kuulosti olevan jotain sanottavaa tilanteen kulusta… vaikka veikkaampa, ettei niistä kovinkaan moni edes tienny mitä oli tapahtunu.. Mut tuntuu olevan maan tapa, että kaikki asiat kuuluu kaikille, ja eikö se sanonta kuulu, että maassa maan tavalla. Pitää vissiin vaan siis hyväksyä… vaikka kieltämättä aika monesti oon ollu aika sata varma siitä, että asiat vois hoitaa vähä loogisemmin ja helpomminkin :D Tämä maa ansaitsisi kyllä säätämisen maailmanmestaruusmitallin!

Mutta niin, kaikesta kaaoksesta ja hullun myllystä huolimatta olen olooni täällä oikein tyytyväinen.  Puoliväli on hyvinkin jo ylitetty ja kotiin paluu lähestyy hirviää vauhtia. Ei sillä, odotan kyllä kotiinki lähtöä, mutta samalla kauhistuttaa, että mihin tämä aika on oikein menny, justhan mää tulin tänne.