”Se on Sykosomaattista. Pää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat.” -Nipsu

Mun viimesimmät kirjotukset menneen kuukauden ajalta on varmaan alkanu viittauksella ajan nopeaan kulkuun ja niin taitaa tääki teksti alkaa…nimittäin Huomenna!  Meiän koulun lapsien hyvästely oli kyllä inhottavaa, voisin ottaa kaikki mukkaani. Toisaalta en kuitenkaan muistakaan millon mulla ois ollu tämmönen tunne jostain. Onnellinen ja innoissaan on aika pliisu ilmaisu. Musta tuntuu, et haluaisin pomppia ja hyppiä ja halata kaikkia maailman aikuisia ja lapsia vaan koska huomenna illalla oon jo kotona (olettaen siis, ettei lentojen kans tuu mitää ongelmia). Oon ahkerasti selaillu koneelta ja fbstä kaikkia kuvia ystävistä ja perheestä (…ja kans niistä koiran pennuista). Ja voi sitä fiilistä, mikä nuita kuvia katellessa tulee. Jos pelkän kuvan näkeminen jostain hyvästä ystävästä saa niin iloiseksi ja leveän virneen naamalle niin en malta oottaa, että pääsen näkemään kaikki ihanuudet oikeasti. Mun täytyy olla jotenkin erityisen onnekas yksilö, kun mulla on ympärilläni niin paljon rakkaita ihmisiä. Toisaalta taas sitte kuitenki on hirveen haikee fiilis jättää tämä maa ja kaikki uudet ja vanhat tuttavuudet sen mukana, ainakin joksikin aikaa.

On paljon asioita, mitä jään kaipaamaan Nepalista. Ihanien uusien ja vanhojen tuttavuuksien lisäksi tän maan kulttuurissa on paljon semmosia hyviä asioita, mitä voisin maahantuoda Suomeen, mutta vastapainoksi on kyllä myös paljon semmosta pahaa, minkä voisin hävittää koko maailmasta ikuisiksi ajoiksi.  Tykkään erityisesti ihmisten avoimuudesta, sellaisesta aidosta välittämisestä ja pyyteettömyydestä. Yhteisöllisyys, mikä täällä vallitsee on myös tosi hienoa. Toki taas sitten esim. tossa avoimuudessa ja välittämisessä on huonojakin puoliakin, kun kaikki asiat kuuluu tietenkin kaikille ja kaikkeen tulee puuttua, olipa kyse kummin kaiman pikkuserkun koirasta tai omasta äidistä.  Yhteisöllisyys on hienoa niille joilla on yhteisö, johon kuulua, ei niinkään niille joilla ei ole ketään tai mitään. Ihminen nukkumassa tien poskessa pahvin pala tyynynä on melko lohduton näky.

Tämä kaupunki on myös ihan uskomattoman meluisa. Laskin yksi aamu huvikseni aamulla tuktukissa, että kuinka monta sekuntia menee tööttäysten välillä ja kerran koko matkan aikana taisin päästä neljään sekuntiin.  Tööttäily on täällä vähä eri meiningillä, ku mihin oon muualla tottunu. Tööttään jos tulen risteykseen. Tööttään jos ohitan. Tööttään jos haluan ajaa lujempaa kuin edellä menijä. Tööttään myös jos tienreunassa on koira tai jalankulkija. Tööttään jos olen jumissa ruuhkassa.  Toisinaan ja aika useinkin tööttään ihan muuten vaan.  Meluahan siis syntyy muustakin, mutta pääasiassa nuista saakelin tööteistä, ihanimpia on erilaiset variaatiot tööttiäänistä…  Ihmiset myös käy täällä keskusteluja melko äänekkäästi ja paljon eleitä käyttäen. Se on ihan ok joo, niin kauan ku 10 ihmistä ei huutokeskustele päällekkäin.  Onneksi Katmandusta ei kovin kauas tartte mennä, et pääsee luonnon rauhaan. 

Saasteen ja pölyn määrä ottaa henkeen jos et pue maskia päälle. En ihan hirveen ahkerasti oo kyllä omaa maskiani käyttäny, yleensä huivi naaman eteen on ollu ihan riittävä hengityssuoja. Ootan kuitenkin, että pääsen hengittämään raikasta ilmaa, ja vaikka Oulussa ehkä joskus vähän haiseekin ni oon varma, ettei se oo mitään tähän kaupunkiin verrattuna.  Ootan myös sitä ettei tartte nukkua fleeceasussa ja pipo päässä, lämmin asunto ja oma mörönsyötti <3 Suomessa ei myöskään tarvi miettiä eriarvoisuutta ihan samassa mittakaavassa ku täällä. Ja jos haluan ajaa taksilla ympäriinsä kamera kaulassa, ei kukaan todennäköisesti kiinnitä muhun huomiota.  Täällä on välillä turhauttavaa olla valkoinen. Tekee kyllä varmasti kaikille ihmisille hyvää olla joskus itse se erilainen.

Mutta vaikka on paljon asioita, jotka on mielestäni paremmin Suomessa, on täälläkin paljon sellaista rikkautta, mikä tuntuu olevan jo menetetty kehittyneemmissä maissa. Täällä tuntuu, että ihmiset on tyytyväisiä paljon vähempään ja onnellisuuteen ei tarvita taulutvtä, tablettia ja isoa omakotitaloa. Kukin tavallaan. Alussa köyhät lapset aiheutti ehkä jonkinlaista säälin tunnetta, mutta näitten 3kk aikana oon oppinu näkemään niissä lapsissa ne ihanat, iloiset ja onnelliset pikkuviikarit, jotka nyt vaan ei satu omistamaan kaikista siisteimpiä, puhtaimpia ja uusimpia vaatteita, saatikka hirveesti mitään muutakaan. Osa lapsista saattaa olla likasiakin välillä, muttei se hidasta niitten menoa. Toisinaan voisi tehdä itsellekin ihan hyvää luopua turhasta ja miettiä, mitkä asiat elämässä oikeesti merkitsee. Ja enkä todellakaan tarkota, että meidän pitäis olla luopumassa meidän elintasosta sen takia, että ”no ei niillä nepalissakaan ollu ja ihan onnellisia ne oli” joo ei todellakaan. Mun mielestä vaan olis tärkeää, että ihmiset osais aidosti arvostaa sitä, mitä meillä on. 

Nyt tää matkabloggaaja kiittää ja kuittaa. On ollu kiva taas kirjotella, kun Ranska –vuodestaki on jo niin paljo aikaa. Mukavaa kun joku on jaksanu lukia näitä höpötyksiä (: Tämä tarina päättyy onnellisesti näihin kuviin ja tunnelmiin.  (kuvat kuluneelta viikola Pashupatista ja koululta)